Tyttäremme oli noin viikon vanha, kun tulin ajatelleeksi esikoisemme vauva-aikaa. En muistanut esikoisen itkeneen juurikaan. Kaikki painottivat sitä, miten aika kultaa muistot.
Viikko yhtä huutoa, toinenkin. Huutoa öisin, huutoa päivisin. Päivällä vauvan nukkuessa esikoinen vaati osansa huomiosta, enkä saanut missään vaiheessa paikattua univelkojani. Olin väsynyt ja katkera. Miksi meille piti syntyä huutava "hirviö-vauva"?
Neuvolasta sain vihdoin ajan vyöhyketerapiaan, ja olin toiveikas huutojen loppumisen suhteen. Ensimmäinen ja toinen terapiassa käynti tuntuivatkin auttavan (tai sitten vain kuvittelin kaiken), mutta kolme viimeistä kertaa olivat jo yhtä tyhjän kanssa. Tuntui, että meidät jätettiin tehoamattoman terapian jälkeen kuin nallit kalliolle yksin ongelmiemme kanssa. Neuvolasta käskettiin vain seuraamaan tilannetta ja soittelemaan jos se muuttuisi (en ymmärtänyt mitä tuollakin tarkoitettiin, että niin missä vaiheessa olisi pitänyt soittaa? Jos huuto lakkaisi? Jos se yltyisi, mutta kuinka pahaksi?) ja annettiin seuraava käynti kuukauden päähän. Lapsi kasvoi käyrien mukaan, joten vikaa ei ollut terveydenhoitajan mielestä olemassakaan.
Luimme mieheni kanssa netistä vinkkejä koliikkilasten hoitoon. Päätimme ostaa ns. koliikkikeinun ja kokeilla olisiko siitä apua. Ostimme keinun käytettynä, ja keinun edelliset omistajat vakuuttelivat ja antoivat toivoa sen tehokkuudesta.
Ensimmäinen ja toinen yö keinun kanssa menivät hyvin. Tyttö ei alkanut huutamaan kurkku suorana, vaan jatkoi uniaan syöttöjen jälkeen suoraan. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, mutta keinusta ei loppujen lopuksi ollut kovastikaan apua kahden ensimmäisen yön ja päivän jälkeen. Huuto jatkui, ja yltyi entistä pahemmaksi.
Koko perheemme kärsii tilanteesta. Esikoinen ei saa tarpeeksi huomiota, me vanhemmat riitelemme univelkojemme keskellä. Alkaa olla täysin toivoton olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti